Ystävämme Ari ystävällishenkisesti pyysi meitä mukaan hiihtoreissulle. Tukikohtana Kaleva Ski Clubin lodge, joka siis on 40-luvulla rakennettu mökki, suomalaisten hiihtoseuralle. Ari ja Anu ovat jäseniä, joten mekin päästiin mukaan. Koska Arin hybridimaasturi-Lexuksessa olisi tilaa vaikka ponille, mukaan lähti myös Janne.
Lähdettiin perjantaina ajamaan itään kohti Tahoe-järveä ja vuoria, ja illan pimetessä saavuimme perille. Illallisen ja kauppareissun jälkeen olikin aika istuksia takkatulen äärellä, ja nauttia olutta tai viiniä (pojat), tai kärsiä tuskallisesti vuoristotaudista (Lilli). Mikäpä piristäisi viikonloppuiltaa paremmin kuin migreenintyyppinen jomottava päänsärky ja pahoinvointi ja huimaus? Lake Tahoen nurkilla kun ollaan jo 6225 jalkaa merenpinnan yläpuolella, se saattaa herkimmille tuottaa oireita. Näin teki.
Seuraavana aamuna akklimatisoituminen (jos toi ei ole sana, niin vuoristoilmaan tottuminen) oli suoritettu ja olo hyvä. Puurot, marjat ja mehut napaan, ja kohti mäkeä!
Laskettelukeskus Heavenly on valtaisan iso, ja nyt ensimmäisenä viikonloppuna oli vain muutama rinne avoinna. Itse en ole koskaan Levillä tai muualla Suomessa laskenut, mutta kuvittelisin, että Heavenly vetää vertoja Ellivuorelle tai Sappeelle.
Pisin lasku Heavenlyssä on 8.9 km, Himoksella 700 m, kertoo Wikipedia.
"Kaupungin" keskustasta lähtevä gondolihissi vei meidät ylös vuorelle. Keinästen varustuksena sukset, muu seurue katu-uskottavasti lumilaudoin. Gondolista seuraavaksi pääsi hissiin, jolla pääsi korkeammille rinteille.
Pojat lähti sinisille rinteille, Sami tuli mua pitämään kädestä hiihtohissiin vihreälle aloittelumäelle. Huitaisin lyhyen mäen muutamaan kertaan, sitten kyllästyin pujottelemaan pyllähtäneiden aloittelevien lautailijoiden läpi, joten siirryin infopisteelle kysymään, mihin kannattaisi mennä seuraavaksi. Epäröivä poika kertoi seuraavaksi vaikeimman mäen olevan nimeltään Orion, joka oli sininen. Ei ollut kovin vakuuttunut mun kykeneväisyydestä siihen mäkeen, vaikka koitin selittää, etten vaan osaa liikkua tasaisella maalla kovin hyvin suksilla, mutta laskeminen sujui jo hyvin (en ollut tähän mennessä kaatunut kertaakaan).
Isomman mäen hiihtohissillä epäröidessä törmäsin Samiin, jonka rohkaisemana lähdettiin yhtä matkaa ylös. Ja ihan hyvin tämäkin meni – paljolti auraten, mutta kuitenkin, pystyssä. Hankalaksi laskemisen teki se, että ihmisiä oli paljon, ja eritasoisia laskijoita, ja puuterimaisen tykkilumen alla oli kovaa jäätynyttä lunta, joka oli liukasta. Edelleen kaatumatta kunnialla alas. Painaen naurunappulaa.
Lounaaksi burgerit, ja lähdettiin koko porukalla takaisin sinisen mäen hissille. Keli alkaa huonontua, näkyvyys on huono. Ryhmän painostuksesta lähdin samaan mäkeen kuin muut, enkä kääntynyt laskemaan tuttua Orionia. No, tämä mäki oli hyvin jyrkkä heti alusta, ja olin aivan paniikissa. Sitten se lähti sujumaan, ja Sami lähti menemään edellä.
Ja sitten kaaduin. Kovaa. Koitin päästä ylös. Kaaduin taas. Ja kolmannen kerran, jolloin karkasi suksi. Koitin saada suksea takaisin jalkaan, kaaduin taas, ja suksi vähän karkasi, loikkasin makuulleen suksen perään, ja sain sen kiinni.
Nyt nilkutin sivumpaan, ja sinne suuntaan kaatuillessa irtosi toinenkin suksi.
Seison mäen reunassa umpihangessa, ja koitan saada suksia takaisin jalkaan. Ne ei vaan mee, ja kaadun lukuisia kertoja. Kirosanoja ja muutama kyynel seuraa tätä puhinaa. Jatkan epätoivoisesti yrittämistä, koitan jopa kivuta mäkeä jalkaisin ylös, jos pääsisin tasamaalle (ja takaisin Orionille), mutta ei siitä tule mitään. Muutama lumilautailija pyrähtää ohi hyvin läheltä, ja saan kirosanoja osakseni.
Tässä vaiheessa tulvaportit aukeaa, ja soitan yhyymyhyy-puhelun Samille. "Kaaduin ja se sattui ja sukset lähti ja melkeen karkas ja lunta sataa ja ei nää mitään ja en saa suksia takas enä pääse takas ylös eikä kukaan kysy, oonko kunnossa ja aurinkolasitkin hajos ja yhy myhy hyyy". Sami oli jäänyt odottamaan mua alemmaksi, joten lupasi laskea alas, tulla takaisin ylös ja laskea ja tulla jeesaamaan.
Odottelen pelastavaa enkeliä, joka saapuu piakkoin. Kävi ilmi, että sukset olivat lähteneet jalasta, mutta olivat silti yhä lukossa. Lukot aukaistua, ja muutaman yrityksen jälkeen, sukset ovat takaisin jalassa ja alaspäin mennään. Paljolti auraten, mutta välillä ihan oikeasti lasketellen.
Vihdoin alhaalla, reidet huutaa halleluujaa, ja varpaat ihan jäässä.
Päätetään lähteä alaspäin, after skille. Ei muuten ole kovin helppoa istuutua vessassa, kun on laskettelumonot ja miljoona kerrosta vaatetta päällä. Miksiköhän ne ei oo aatellut asiaa? Pitäisi olla sellainen "invakahva", tai pöntöt vähän korkeemmalla. Jenkkivessat kun on tosi matalalla. Olivat sentään tajunneet laittaa lämmöt täysille, se tuntui mukavalta.
Vielä yksi mäki (loppuosa Orionia) jäljellä, että pääsee alas asti. Minttukaakaon ja keksin jälkeen olo on mitä mainioin. Sitten gondolalla takaisin alas, suksien palautus ja autolle, ja mökille ja kotia kohti.
Pysähdyttiin matkalla kotiin Sacramentossa, osavaltiomme uljaassa pääkaupungissa, syömässä. Kiva sushipaikka / baari, syötiin Jannen kanssa Happy Meal, ja Ari ja Sami, hattu- ja silmälasi-identtiset kaksoset, (tai gay-pariskunta), söi toisen Happy Mealin kimppaan.
Sacramentossa on paljon puita ja lehtiä.
Tammikuussa uudelleen.
KAIKKI KUVAT (C) Ari,
http://www.flickr.com/photos/umbar/sets/72157622827167847/
